Eilinen aamulenkki.
Lähden liikkeelle kankeasti, tunnustellen onko jokin jaloissa tuntuvista kivuista sellainen johon pitäisi suhtautua vakavasti.
Pian keho lämpenee, kivut häviää, väsynyt kankeus katoaa, juoksu tuntuu ihan mukavalta.
Suuntaan kohden kaupungin keskustaa, katse seurailee koneiden ja katuja siivoavien työskentelyä.
Muutama yksittäinen kulkija on aamukävelyllä tai matkalla töihin.
Juoksen nauttien aamun raikkaudesta, on helppo rentoutua ja nauttia kun tietää ettei ole kiire minnekään, ei töihin ei velvollisuuksiin, voi lenkin jälkeen syödä ja tankata rauhassa, mennä sen jälkeen vaikka kattoterassille lepäilemään.
Jatkan juoksemista meren rantaan, katsellen auringonnousua.
Se on aina yhtä hieno näky ja ihme, vaikka sitä on seuraillut jo yli 60 vuotta.
Sen jälkeen suuntaan askeleeni luonnonpuiston poluille, jostain perääni ilmestyy kulkukoira.
Koiria täällä on ihmisillä paljonkin, mutta tämä on varmaan ensimmäinen kulkukoira jonka näen, tai mistä minä tiedän, voihan tämäkin olla vain omistajaltaan karanneena omilla aamulenkeillään.
Koira ei tule lähemmäksi, on ehkä kokenut ikävää kohtelua ihmisen taholta.
Istun kivelle muka sitomaan kengän nauhaa, antaakseni koiralle mahdollisuuden tulla lähemmäksi, koira katselee parinkymmenen metrin päästä, ei tule lähemmäs vaikka yritän puhua sille.
Jatkan juoksua, koira käy nuuhkimassa istumapaikkani, jatkaa hölkäämistä perässäni, kunnes löytää jotain kiinnostavaa nuuhkittavaa.
Koiralle se tuollainen kevyt hölkkä on normaali liikkumistapa, ei niitä juuri kävelyllä näe.
Tulen kaupungille johtavalle ulkoilutielle, vastaan juoksee pieni Espanjalaisten nuorten ryhmä, tervehtivät iloisesti.
Elämä on tuossa iässä vielä huoletonta, ei ole elämän realiteetit vielä oikein tiedossa.
Aikuis elämä on lähinnä raadantaa, johon sisältyy vain lyhyitä lomia ja nautittavia hetkiä.
Vanhetessaan on sitten odotettavissa vain kaikenlaisen kunnon heikkenemistä ja sairauksien lisääntymistä.
Mutta jokainen elää tässä elämässä jokaisen hetken vain kerran, ja se suunta johon mennään on huononeva suunta.
Sellainen on ihmisen elämä, jos ei ole sattunut syntymään "kultalusikka" suussaan.
Eikä se ihmisen elämä ainakaan oikeudenmukaista ole, vaikka met länsi Eurooppalaiset ihmiset taidetaan kaikki kuitenkin olla niitä voittajia siinä suhteessa.
Tällaiset aamulenkit ovat kuitenkin niitä hetkiä jolloin tuntee vielä nauttivansa elämästä, vaikka aika usein nykyään tulee jo mieleen, "tässäkö se elämä oli" ei sillä paljon ollut minulle annettavaa, joutaisi jo vaikka horsmankukkuloille.
Pian huomaankin olevan jo asuntoni kohdalla, aikaa lenkkiin on kulunut hiukan yli kaksi tuntia, juoksua on tullut noin 26 kilometriä, pari pientä venytystä ja kahvin keittoon.

Päivälle on sitten sovittu urheilukentälle meno, illalla pyöräilen vielä reilun puolitoista tuntia, eiköhän siinä jo tullut Los Pösilöksenkin päivän liikunta tarve tyydytettyä.

Tänään onkin vuorossa pari vähän lyhempää juoksulenkkiä ja markkinoilla käynti.

Tässä kuva minun maaliintulostani Torreviejan puolimaratonilta.