Aamuyössäkään ei ole muuta hyvää kun se että soneran mokkula pelaa edes tyydyttävästi.

Syke tai mikä lie tuo möyke yleensäkin tuolla rinnan sisäpuolella on, on niin paha ettei nukkumisesta ole taaskaan tullut mitään.. Tuolla kun käveleksii pimeässä yössä, välillä tulee kotiin keittämään kahvia (mikä rytmihäiriölle on varmaan mahtava asia), kerkeää pohtia ja säälitellä oman elämän kurjuudet ja sen miten tulevan päivän velvotteista taasen selviytyis.

Olen tällä viikolla yrittänyt juosta joka päivä, ja jotenkin se kyllä luonnistaakin tuntiin asti, jonka jälkeen iskee armoton väsymys..

Miksi luopuminen on niin vaikeaa, miksei osaa vain päättää, se oli sitten siinä ja poistua takavasemmalle, oli sitten puhe juoksemisesta, olemisesta yleensä, tai jostain muusta.. Onko orjantappurakruunu päässä täällä keikkuminen sitten jotenkin hienoa?....

Elämässä olen ollut aina sitä mieltä että sänky on huonekaluista parhain. Väsyneenä sängyssä nukutut yöt on jopa vetääneet vertoja juoksemiselle, mikä on jo aika paljon. Mutta siitäkin alkaa tulla painajainen. Levossa, makuuasennossa sydämen rytmihäiriöt tuntuvat ikävimmin, ajatukset karkaavat pohtimaan, mitä nyt. Eikä silloin nukkumisesta mitään tule, seuraava aamu tulee ja olet vain entistä väsyneempi, ja kurjempi oloinen... On tää yhtä saatanaa, tämä ihmisen elämän loppupuoli.. Pitääpä lähteä taasen kävelylle.. Selvitelemään ajatuksia..